Beethovenin Hammerklavier-sonaattia pidettiin ammoin lähes mahdottomana soittaa, ja jotkut muinaiset levytykset, kuten Artur Schnabelin villi teutarointi, tuntuivat puoltavan ajatusta. Myöhemmin suuretkin klaveeritaiteilijat ovat lähestyneet teosta kunnioittavalla asenteella, mutta Marc-André Hamelin saa teoksen tekniset vastukset kuulostamaan leikiteltävän helpoilta. Avauksen fanfaarimaiset akordit on tasapainotettu täydellisesti, Scherzon rytmit tanssivat kuin neidot kedolla ja finaalin fuuga puikkelehtii kuin kärppä rantapusikossa. Hamelinilla on aikaa viilata sointia ja yksityiskohtia, eikä missään kuulu monista esityksistä tunkevaa vatsahappoista stressiä. Monet usein mystisinä näkyinä koetut jaksot kirkastuvat ja oikenevat teräväpiirtoiseksi. Ei ole syytä epäillä, ettei Beethoven olisi halunnut kaiken kuuluvan jättisonaatistaan. Mutta yhtä selvältä tuntuu, että teokseen kuuluu teknisen lisäksi myös musiikillinen haaste, johon Hamelin ei vastaa yhtä vakuuttavasti. Avausosassa jyrää pääteeman sankaruus ja sivuaiheiden humanismi jää sivummalle. Scherzosta voisi löytää enemmän huumoria ja Adagiosta syvyyttä, joka vähän tukahtuu Hamelinin jatkuvuutta painottavaan tasaisuuteen. Finaalin johdantokin on enemmän toteava kuin hätkähdyttävä, eikä pääjakso tunnu kaikessa tehokkuudessaan kiipeävän kovin korkealle. Kokonaisuus häivähtää arkiselta, mutta ehkä en vain ole valmis kuulemaan jättisonaattia näin sujuvana suorituksena. Kumppaniksi Hamelin on levyttänyt Beethovenin varhaisista sonaateista iloisimman, joka vapautuneesti soivan C-duuri-sonaatin.

Rondo Classic, Finland